Mennyttä, olevaa ja tulevaa...

Kun luin edelliseen postaukseen tulleita kommentteja, kiitos niistä, tuli mieleeni runo jonka ystäväni Raili kirjoitti minulle muutama vuosi sitten. Olimme asuneet täällä silloin vasta yhden kesän mutta puutarhaa oli kunnostettu jo hyvän matkaa.. Olemme kirjoittaneet toisillemme monia runoja niin että toinen on vastannut runolla ja näin nämä menee...

Mitä ajatteli...

Mitä ajatteli nainen kylväessään,

sadat siemenet unikoiden?

Mitä tunsi hän ruusuja laittaessaan,

viereen kauniiden kärhöjen noiden?

Hän tunsiko ihollaan auringon,

aistiko meren suolaisen tuoksun?

Ruusut huumasivatko kauneudellaan,

hän unohtiko ajan juoksun?

Hän ajatteli päiviä menneitä,

ajatteli sitä hetkeä.

Hän ajatteli uuden elämän rakentaa,

jatkaa aloittamaansa ihmeellistä retkeä.

Uskoi lujasti nainen unelmiinsa,

niiden eteen teki hän työtä.

Uskoi hyväksi kaiken muuttavansa,

kasvoi rakkaus unelmien myötä.

Tunsi auringon lämmön ja meren suloisen tuoksun.

Tunsi sydämessään kauneuden ilon.

Tahtoi säilöä kesän ja tuoksut sen,

tahtoi vangita auringon kilon.

Niitä talvella sitten katsella vois,

kylpeä tunnuissa niiden.

Muistaa lämmön ja surinan kimalaisten,

muistaa pihakaivonsa hiiden.

Sellaisia ajatteli nainen kylväessään,

sadat siemenet unikoiden.

Ruusuissaan rakkauden taimia istutti hän,

toivoi kasvavan suureksi noiden.

Meri vielä on paikallaan vuosien jälkeen,

kun naisesta enää on muistoja vain.

Toivoo et´ joitakin ruusuja myös,

muistuttaen onnesta, jonka täällä hän sai.

Haikeutta ilmassa...

Joskus kauan, kauan sitten,

joku tämän talon entinen emäntä, haki tältä kaivolta vettä.

Katseli näitä samoja puita ja pensaita, jotka silloin olivat paljon pienempiä.

Ehkä hän kurkisti tästä ikkunasta rakkaaseen puutarhaansa,

kuopsutti tällä pikku kuokalla huolella vaalimaansa yrttitarhaa...

Nyt minä hoidan tätä maatilkkua lämmöllä ja rakkaudella,

säilytän hänen vanhoja tavaroita aarteinani ja toivon...

toivon, että hän tuolla jossain, ajan takana,

näkee ja on iloinen että tätä paikkaa taas hoidetaan ja rakastetaan.

Loppukesän kuvasatoa :)

Pieni tauko on ollut tarpeen bloggailussa, väsymys rajoittanut vähän kaikkia muitakin harrastuksia ja voimat on pitänyt säästää työpäivistä selviämiseen. Uusia kuviakaan en ole ottanut muutamaan viikkoon. Selailin kesän kuvia ja tein pienen kollaasin ♥ Rakkaista asioista ♥.

Aina eivät sanat riitä kertomaan, mutta ei niitä aina tarvitakaan.

♥

Lukijoita on nyt tasan 50. Luku täyttyi samalla viikolla kun mulla tuli täyteen vastaavat vuodet. Olen iloinen teistä kaikista ja aina käyn kurkkimassa kuka siellä pikkuruisen kuvan takana on, jos vain mahdollista.

Kävijälaskurissa lähenee 30000 hurjaa vauhtia, pitää pian järjestää pienet virtuaalijuhlat.

Tyttären puutarhassa :)

Eilen oli tyttärelläni kutsut, sellaiset pienet sukujuhlat. Ilma oli lämmin ja tunnelma kesäinen. Ruoka herkullista ja kahvit ruusukupeista huvimajassa maistuivat juuri siltä miltä pitikin.

Ehkä olen vähän itsekäs mutta pakko sanoa, että on ihanaa nähdä kuinka jotkin asiat siirtyvät sukupolvilta toisille... niinkuin nyt rakkaus kaikkeen kauniiseen, ruusukuppeihin, pitsiverhoihin ja pelakuihin kuistin ikkunalla. ♥ ♥ ♥

Ja ihanalta tuntui lapsenlapsen käsi mamman poskella... nähdään taas joku päivä... sanoi lapsi, joka pyysi mammaa istuttamaan hänen kasvimaa penkkiinsä herneitä ja ruusuja ♥ ... ja mulla oli ikävä jo ennenkuin lähdinkään...

Matkalaisia :)

Katselin viimeksi ottamiani kuvia ja tuli mieleeni että varsin monet kasvit ovat matkanneet tänne muualta kuin puutarhamyymälästä.

Alppiruusut, jotka sivumennen sanoen ovat aika raaskuja mutta nuppuja on paljon, ovat ostettuja ja lahjaksi saatuja.

Niiden joukossa kasvaa pikkuruinen Suopursu, jonka olen metsäretkeltä tuonut tullessani. Kehtaanko sanoakaan että se ressukka on viettänyt jo kaksi talveakin ruukussaan tuossa samassa paikassa ja ruukkuun olivat kusiaiset tehneet pesänsä. Eilen viimein istutin sen maahan. Nuppuja on siinäkin ja se kukki jo viime vuonna.

Jättilaukat ovat muuttaneet entisestä kodistani 60km:n matkan mukanani.

Ne leviävät siementämällä kovasti, enkä ole laittanut niitä siksi kukkapenkkiin, vaan rehottavat nurmen reuna-alueella. Siksi niillä on tuo kanto suojanaan, muuten meidän Nurmenleikkaaja ajaisi ne nurin. Nyt tuli kyllä mieleeni että niinhän nämä rehottavat kaikki muutkin ja leviävät kuin herhiäiset... mitähän mie olen oikein ajatellut kun tuonne ne lykkäsin? :)

Viime kesänä sitten mökkitienvarresta, kuumalta hiekkapenkereeltä, kaivelin Tulikukan pieniä lehtiruusukkeita mukaani. Ne olivat tosi pieniä ja kuivia ruppanoita, mutta sinnittelivät hengissä ja nyt niistä on kompostimullassa ja hellässä hoivassani kasvanut ihania, kuin paksua samettia olevia lehdykäisiä. Kukathan niissä on varsin vaatimattomat, mutta juuri nuo lehdet ovat mielestäni hurmaavia ja tuovat vaihtelua penkin lehdistöön ja vihreyteen. Heh... ja leviävät siemenistä kovasti. :)))

Viime kesän *teema* oli ehdottomasti Omenapuut,
niiden kukat ja hedelmät, joita kuvasin ihan satamäärin. ♥

Minne käy pilven tuulessa tie...

... mietin mielessäni, vaikkakin oikeesti laulussa lauletaan että "minne käy tuulen ilmassa tie....?" Jostain syystä se tuli mieleeni kun katselin pilvikuvia, jotka nappailin pikkuruiseni synttäreille ajaessani sunnuntaina.Sinne kai ne samaan paikkaan päätyvät... niin tuuli, kuin pilvetkin. :)

Ja sitten terveisiä Amalialle. Laitoin siementen toimitusosoitteen syksyllä niin hyvään talteen, etten löydä sitä enää. Kuori ja siemenet ovat tässä pöydälläni valmiina, jään odottelemaan yhteydenottoasi. :)

Kasvun ihmeitä

Joka kevät hämmästyn uudelleen ja uudelleen sitä millä vauhdilla luonto herää eloon. Silmät ymmyrkäisinä tuijottelen pikkuruisia taimenalkuja purkeissa, mittaan ja huokailen. Mykistyn seuratessani auringonkukan käsittämätöntä elämänpolkua vajaan sentin pituisesta siemenestä yli kolmemetriseksi kaunottareksi, joka suorastaa huokuu energiaa ja elämäniloa. Puhumattakaan unikoiden siemenistä jotka eivät ole neulan pistoa suurempia ja mikä uhkea ilmestys sieltä ulos suoriutuukaan!
Nyt kun opiskelen anatomiaa ja fysiologiaa, solun osia, dna-rakennetta ja sitä kuinka kaikki kehoissamme mikroskooppisella tasolla oikeastaan pelaakaan, huomaan usein sieltäkin rakentavani aasinsillan kasvien maailmaan. No juu,myönnän että olisi tärkeämpää nyt ehkä keskittyä asiaan ja unohtaa tämä harrastus mutta, mutta... mikä se oikeastaan elämässä olikaan tärkeää? Puutarhanhoito... vai puutarhanhoito?

Ihanaa, on perjantai!

Viikosta väsyneeltä ei tänään oikein mitään älykästä tekstiä synny (ai miten niin ei TÄNÄÄN?).

Vesisade vei lumen ja talven taas mennessään ja ihmettelin pihanurmen vihreyttä auringonpaisteessa kun tulin iltapäivällä kotiin.

Keittiön pöydällä seistä nököttää siemenpussi etten unohtaisi sitä taas. Kylmäkäsittelyyn odottavat pääsyä Sinivaleunikon siemenet ja niillä alkaa pian olla jo kiire. (kuva viherpeukaloiden sivuilta)

En ole niitä aikaisemmin kasvattanut, saa nähdä kuinkas käy.

Energiaa ja lämpöä huutaa jo sielu ja raihnainen ruumis. Niitä odotellessa tankataan tästä iiiihanasta Daaliasta sen keltaista lämmintä hehkua ja korvissa surisee kesän äänet...

Juu-u, on ne kesän ääniä. Mikä muu se voisi päässäni muka surista...?

Klick this picture and feel summer energy! :)

Vaikeaa pysyä aiheessa...

.. siis keskittyä vain johonkin yhteen ainoaan asiaa. Jostain syystä pitää olla aina monta hommaa meneillään, monta ideaa kehiteltävänä, tehdä yhtä hommaa ja ajatella toista.. kuullostaako kenestäkään tutulta? Jonkinlainen oireyhtymä kai tämäkin. Tälläkin hetkellä pitäisi lukea anatomian tenttiin ja mitä teenkään..?

Puutarha/kukkablogi kun tämä kuitenkin on olevinaan, niin heppoista aasinsiltaa käyttäen (tuota rönsyliljaa seinällä 45v. vuoden takaa), voin laittaa tähän kuvan siskoistani. Kiitokset veikalle kuvasta ja haliterveiset koko sisarusparvelle! :)

Taiteilija...?

En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen lahjakkaana tässä kuvien tekemisessä, piirtämisessä tai maalaamisessa. Taiteilijaksi en tohtisi itseäni kutsua missään tapauksessa.

Kuvankäsittelyohjelmalla aikaansaadut "teokset" ovat jotain ihan muuta kuin taidetta, eivätkä minun mielestäni vaadi muuta kuin että hiirikäsi toimii ja että koneessa on jonkinlainen alan ohjelma.

Niinpä en voinutkaan olla ääneen ihmettelemättä, kun Internetin Ihmeellisessä maailmassa seikkaillessani, osuin vahingossa jollekin jenkkisivulle jossa kerrottiin eri taiteilijoiden töistä.

Siinä esiteltiin naistaiteilija, joka (vapaasti käännettynä) aloittaa teoksensa puutarhassaan kasvattamalla kukkia. Sitten hän kuvaa ne, tarkasti parhaaseen mahdolliseen kuvausaikaan, rajaa kuvat ja muokkaa niistä sitten kukkamandaloita. Sitten seurasi vielä suuremmoinen ylistys niistä teoksista.


Voi jee sentään!!! Tuolla kriteerillähän minäkin olen taiteilija. Kasvatan kukkia, kuvaan niitä. Rajailen kuvia ja kliks... kuvankäsittelyohjelmassa klikkaan kohdasta kaleidoskooppi!

Kuvien kauneutta en kiistä. Kauniitahan ne ovat, katsoi sitten miltä kantilta hyvänsä.
Se kauneus, täydellisyys ja virheettömyys on kuitenkin Luojan luomaa. Suuren Taiteilijan, joka ei pyyhekumia eikä tärpätti rättejä tarvinnut, vaan kerta sipaisulla sai aikaan täydellistä jälkeä. :)

Tänään ei sada yhtään niin paljon kuin eilen...

... lohdullista. Lumet menivät menojaan, hyvä että otin kuvia että ehtii hiukan kauemmin niitä ripsuja ihailemaan. Ottaisinkohan kameran ja lähtisin tekemään kuvatutkielmaa eri harmaan sävyistä? Harmaa on kyllä kaunis väri. Ja lämmin. Jos ajattelee vaikkapa harmaita villasukkia niin eihän voi muuta kuin lämpöisiä ajatuksia tuntea.
Positiivinen elämänasenne on lahja jota voi myös opetella. Lahja on myöskin kaunis lauluääni. Sitä(kään) lahjaa ei minulla ole ja unelman sen oppimisesta olen jo unohtanut.
Toisin on siskonpoikani joka tämän lahjan on saanut... Vai mitä? Ja kaikki sisarukseni on saaneet Lahjaksi kauniita lapsia... aika monta! :)

http://www.ensiomusic.com/apkarvonen/

Kaunista ja surullista...

Kaikenlaisia kuvia...

Olen melkein aina harrastanut jonkinlaisten kuvien tekoa. Tuuriluontoisesti on innostus kohdistunut milloin lyijykynällä tekemiseen, akvarelleihin tai oljyväreihin. Valokuvaus sai digikameran myötä ihan uudet ulottuvuudet ja onnistuminen niissä helppouden (ja kuvankäsittely ohjelman) takia innosti jatkamaan ja opiskelemaan lisää. Kyyhkyt olen piirtänyt v.-85 suuresti ihailemani Ferdinant von Wrightin maalausta *Sepelkyyhkypari* mallina käyttäen. Tässä se on saanut vielä "kangaspinnan" ja kehykset Paint Shop-ohjelmalla.

Kaiketi omaan jonkinlaisen *kuvasilmän*, vai miksi sitä kutsuisinkaan... kun kaiken muistan ja näen *kuvina*. Sitä on vaikea selittää.

Puutarhaani rakennan pala palalta myös (ja jo suunnitteluvaiheessa *näen* millainen se on valmiina). Siinä on eri osia, mm. Ruusutarha, Rodotarha, Marjatarha, Keittiöpuutarha, Pikkuympyrä ja Siirilä. Siirilässä, talon länsipäässä, kasvaa erilaisia angervoja. Pikkuympyrä on puutarhan keskikohta. Siinä seistä töröttää myös mieheni ilo ja ylpeys, 24m korkea radiomasto. Haminassa kun ollaan, nimi oli luonnollinen valinta. :) Ympyrästä haarautuu polut Marja- ja Ruusutarhaan sekä Lammen rantaan.

Rodotarha alkaa ihan ympyrän reunalta, samoin kuin ihan alkuvaiheessa oleva Pionitarha. Rodoja on vasta seitsemän ja pikku pioneja kuusi.

Voi, miten kovasti odotan että tulee kevät ja pääsen jatkamaan hommia tuolla Ihmemaassani... ja kuvaamaan sitä, luonnollisesti. :)

Eräänä aamuna tosi aikaisin...

Ullakkokamarini ikkunasta
katsahdin ulos ja mitä mä näin...
Aurinko pilkisti raosta pilven,
sateenkaarta ihailemaan jäin.

Lensi pääskyset huikean korkealla,
joutsenet rannalla lauloi lauluaan.
Tuuli hiljaa leyhytti oksia puiden,
kuin morsian valkeita helmojaan.

Virvatuletko loistavat rannassa,
vai keijutko tanssivat tanssiaan siellä?
Niin hiljaista on nyt kaikkialla,
vain lokit kulkevat pihatiellä..

Kerran kesällä 2005...

Yöperho

Katseli, arvioi tarhuri,
pihalla keinuansa.
Kovin kulunut oli ja suttuinen,
se väriä kaipasi pintahansa.

Värin valitsi kannesta sinisen taivaan,
se kauniilta näyttäisi kyllä.
Siinä uinuessa ajatukset lentäisivät,
vaik eivät ihan sinne kannelle yllä.

Oli piilossa yöperho alla keinun,
nukkui siellä se päiväuntaan.
Ei arvannut vaaraa tietenkään,
suti maalarin läheni sen suuntaan.

Osui maaliin sen siivet, voi surkeaa,
ei päässyt enää se lentoon.
Tarttui voimilla viimeisillään,
pikkuiseen heinään hentoon.

Katsella kärsimystä perhon pienen,
ei kestänyt tarhuri tuo.
Päälle sen astui ja lausahti,
*Perho pienoinen, anteeksi minulle suo.*

Kohtalo vaatimattoman, harmaan perhosen,
puutarhurin sydäntä riipi.
*Älä sure, sielu pikkuisen perhosen,
olit hetken sä Sinisiipi.*

Nostalgissa tunnelmissa

Kun minä olin pieni, äitini kasvatti myös paljon kukkia, niin puutarhassa kuin ikkunoillakin.
Kaivelin muistini sokkeloista muutamia joiden muistan lapsuuteni ikkunoilla kasvaneen. Nimet olivat varmastikin usein ihan oma keksimiä, niinkuin Unelma joka oli minusta ihanan pehmeä siliteltävä. Koristepaprikaan kiellettiin ehdottomasti koskemasta, etenkin siemeniin, ja minä tietenkin tein juuri niin. Voi sitä itkua ja kirvelyä! Ja kuinka monesti oli pikkuissa sormissa piikkejä Wanhanpojan poikasista jotka näyttivät ihan pehmeiltä? Onnenapilan ja Begonian kukat maistuivat suolaisilta (?) ja kiinanruusun kukka oli kauneinta mitä tiesin.