Tunnustus

Sain tämän tunnustuksen  Sarilta jo jokin aika sitten, ja kaikessa kiireessä meinasin sen unohtaa.

Vaikka en tätä jatkakaan, kiitän siitä kauniisti ja arvostan kyllä. 

Sarin blogi on ehdottomasti suosikkilistani kärkisijoilla. Monen monta kertaa on juuri sieltä löytynyt idea, joka on vienyt sitten myös minut mennessään (mm. kielojen kasvatus). 

Pitkään on nyt elämänmeno ollut sellaista, etten ole paljonkaan ehtinyt/jaksanut lukea, enkä kommentoidea sitäkään vähää toisten blogeihin. Kunhan tästä syksy etenee vielä niin toivottavasti saan aikaiseksi täällä blogistaniassakin vähän enemmän.

Tuohon haasteeseen kuului kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään... 

mitähän kertoisin sellaista mitä ette jo tiedä... hmmm...

1. Juon usein kylmää kahvia. Ihan vaan siksi että unohtelen kahvimukini milloin mihinkin.

2. Ajan auton bensatankin lähes aina niin tyhjiin, että viimeiset kilometrit pikkuautoni kulkee pelkällä hajulla.

3. Saatan tuhlata viimeiset rahani puutarhamyymälässä ihan surutta.

4. En yhtään tykkää tälläytyä.

5. Rakastan villasukkia ja ylisuuria villapaitoja.

6. Rasvailen kantapäät ryppyrasvalla ettei se ehdi vanhentua, sillä naamaani en sitä muista laittaa. Sitäpaitsi eteenpäin menoon ei vaikuta ruttunen naama, kipeet jalat sitävastoin kyllä.

7. Siivoan enemmänkin fiilispohjalta kuin tarpeen mukaan.

8. Pohdin monesti sitä että mahdanko koskaan kasvaa ihan aikuiseksi... ja haluanko edes?

Amarylliksen vuosi

Viime jouluna punainen, tavallinen amaryllis (sai nimekseen Tyyne) kökötti keittiön sivupöydällä aika mitään sanomattoman näköisenä, kaupan "koristelemassa" ruukussaan. 

Hetken mielenhäiriössä olin sen ostanut, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Kaunis se ei meille tullessaan ollut, ja vaikka yleensä aina puran kaikenmaailman kiilto- ym paperit kukkien ympäriltä jos niitä sattuu tulemaan, nyt se vain jäi noin. Ylisuuret kukat näyttivät minusta jotenkin keinotekoisilta ja liian täydelliseltä sotilaallisen suorassa tököttäessään.

Tammikuussa se kukki aina vaan. 

Olin siirtänyt sen olohuoneen ikkunalle ja vapauttanut viimein kääreistään. :)

Helmikuussa se kasvatti vielä uuden kukkavanan ja viihtyi hyvin yhdessä perhosorkidean ja herneenversojen kanssa. Tässä se näyttää jo varsin kauniilta kun se on kasvanut vinoon ja alkaa näyttää oikeaa luontoaan.

Maaliskuussa siirsin sen itäikkunalle sain paulioiden vieruskaveriksi, enkelinpasuunoiden taakse. Siellä se ihan tyytyväisenä oleili (vaikken sitä juurikaan edes kastellut) siihen asti kunnes...

... yöpakkasten loputtua pääsi pikkuisten taimivauvojen kanssa kuistille paistattelemaan päivää.

Kun sitten kasvihuone valmistui, siirsin sen kasvihuoneen kuistille. Sillä se vietti kesän vieruskaverit vaihtuen. Alakuvassa se kurkistelee köynnösruusujen ja amppelimansikan rönsyjen takaa.

Kun ilmat viileni, siirsin sen ensin sisälle kasvariin, sitten taas talon lämpimälle kuistille, ja nyt se muutaman viikon huilittuaan, on tässä.

Valtavan pullukkana ja napakkana ja sillä on ihan mahtavat juuret. Istutin sen uudelleen tänään aika paljon suurempaan ruukkuun kuin uudet sipulit jotka hankin tänä syksynä.

Tässä uudet tulokkaat. :)

Näitä ihanuuksia nyt sitten odottelen kasvavaksi. Saa nähdä millainen vuosi niillä tulee olemaan edessään!

Ehkä kuitenkin eniten jännään ja odotan millainen kaunotar Tyynen upean sipulin sisällä piilotteleekaan... vai tuleeko sieltä minkäänmoista kukkaa. Mielenkiinnolla jään odottelemaan... 

Lokakuun ihanainen aurinko :)

Lokakuussa auringonpaiste on yhtä ihana kuin keväällä. Sanoisin jopa ihanampi, sillä tietoisuus siitä että pian on pimeääkin pimeämpää, saa auringonvalon näyttämään ja tuntumaan aarteelta jota on vähän ja joka vähenee vain mitä pidemmälle syksy etenee.

Rakastan syksyä, kaikkea siinä ja uskallan sanoa että jopa sadetta ja harmautta. Peltikattoa rummuttava sade ja paukuttava tuulikin kuulostavat korvissani mukavilta. Villasukat jalassa, oman kodin suojassa ja lämmössä nuo äänet ovat parasta meditointimusiikkia.

Sanomattakin on selvää että nämä aurinkoiset, kullankimalteiset päivät, kun kostea puutarha on kuin aarrearkku kaikissa jalokivien väreissä välkkyessään, ovat harmaita päiviä energisempiä. 

Sellaisina päivinä pitääkin ahnehtia silmillään ja sielullaan värien voimaa säilöön niitä tummia ja harmaita päiviä varten jotka ovat tulossa. Silloin voi halutessaan vain silmät sulkemalla palata värien kyllästämään hetkeen, ja antaa auringon kimalteen virrata koko kehoon ja mieleen. 

Eilen sain istuteltua viimeisiä pensaita ja köynnöksiä jotka ovat odotelleet jo ihan luvattoman kauan maahan pääsyä. Tänään pitää vielä urakkaa jatkaa ja piilottaa kauhia kasa tulppaanin sipuleitä. Kaikkiaan niitä oli yli 400, mutta pikkusipulit ja osa tulppaaneista on jo laitettu.

Kasvimaa, joka oli tänä vuonna ennätyssuuri, muuttaa muotoaan jälleen. Ruusukaalit kasvoivat ihan järkyttävän suuriksi, mutta tekivät vain muutaman sormenpäänkokoisen ruusun. 

Ananaskirsikat joita riitti kasvimaalle myös, kasvoivat pensaiksi joita oli ihan vaikea katkoa, mutta marjoja ei niihin tullut kuin muutama hassu. Muutenkin kaikki meni vähän samansuuntaisesti. Kaikki kasvoivat ihan hurjasti mutta sato jäi naurettavan pieneksi. Liikaa typpeä en ole laittanut, sillä en ole lannoittanut lainkaan. Luomuilija kun olen ja tää maa on tämmöstä että kasvattaa ihan ittestään... no, kasvattaa mitä kasvattaa. :)

Nyt siis kaalipenkissä kasvaa Goji marjoja, porkkanapenkissä kököttää rivi viinirypäleitä ja paprikapenkin täyttää mansikat ja kukat. Siinä missä kesällä piti kasvaa valkosipuleita (ne hävisivät ihan olemattomiin, ei varsia eikä mukuloita missään) kasvaa nyt kaunis rivi laventelia ja sitruunamelissaa ja hernepenkissä sikuria.

Kukkia, marjoja ja yrttejä, niitä laitan ensivuonna lisää, ja lopetan hölmöilyt noiden juureksien kanssa kun eivät ne kerran täällä halua kasvaa. 

Maissitkin jouduin syömään ihan yksinäni, niin että niitäkään en enää laita, vaan niiden tilalle 20 metriä pitkän rivin... vaikkapa hmmm... *miettii* vaikka auringonkukkia ja ruusupapuja sekaisin!