keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Haikeutta ilmassa...


Joskus kauan, kauan sitten,
joku tämän talon entinen emäntä, haki tältä kaivolta vettä.


Katseli näitä samoja puita ja pensaita, jotka silloin olivat paljon pienempiä.


Ehkä hän kurkisti tästä ikkunasta rakkaaseen puutarhaansa,
kuopsutti tällä pikku kuokalla huolella vaalimaansa yrttitarhaa...



Nyt minä hoidan tätä maatilkkua lämmöllä ja rakkaudella,
säilytän hänen vanhoja tavaroita aarteinani ja toivon...
toivon, että hän tuolla jossain, ajan takana,
näkee ja on iloinen että tätä paikkaa taas hoidetaan ja rakastetaan.

5 kommenttia:

  1. Ihan varmasti näkee ja on onnellinen.
    voi, toivottavasti minunkin kotini ja puutarhani saa joskus sitten kun minä niistä luovun sellaisen jatkajan joka arvostaa sitä.
    Ystäväni sanoikin minulle kerran, että Tuija, voi, että sitten joskus kun myytte tämän paikan,niin hän toivoo,että sen ostaa sellainen jokaa osaa arvostaa tätä jo tehtyä työtä.Puut ei kasva hetkessä ja niitä kauniita omenapuita tulee vain ajan kanssa.

    VastaaPoista
  2. Kaunis postaus !!!
    Harvoin tulee ajatelleeksi, että joskus joku on istuttanut pihan puut. Tai antanut niiden kasvaa : )
    Ihania ruskan sävyjä...

    VastaaPoista
  3. Voi miten ihanasti ajateltu...Hienoa,että arvostat edesmenneiden emäntien kätten jälkiä ja omalla osaamisellasi todella kunníoitat heidän perintöään.

    VastaaPoista
  4. Niinpä Tuija! Me olemme osa tätä naisten ketjua ja voimme olla kiitollisia näille ennen meitä työtä tehneille heidän ponnisteluistaan.
    Kauniita kuvia taas postauksessasi!

    VastaaPoista
  5. Kiitos kauniista sanoista.
    Ilokseni täällä tosiaan on paljon vanhoja tavaroita joita naiset ennen minua on käyttäneet. Leivosvuokia, piparimuotteja,kattiloita, hapertuneita pitsiverhoja, pari ruudullista essuakin. Ja puutarhasta on löytynyt näitä ruosteisia työvälineitä. Mennyttä Maailmaa... osa tämän talon historiaa.

    VastaaPoista